The history of

Ostfriesen

Itäfriisinhevonen on valitettavan vähän tunnettu saksalainen puoliverirotu sekä
virtuaalimaailmassa että oikeassa elämässä. Rotu on kotoisin Luoteis-Saksasta ja
kulkee käytännössä kahdella nimellä: Ostfriesen sekä Alt-Oldenburger.
Itäfriisinhevonen muistuttaa hyvin paljon oldenburgia.

Hieman historiasta

Pieni katsaus rodun syntyyn ja kehitykseen vuosisatojen varrella

Oldenburgin kaupungin hevoset olivat keskiajalla kaikki samanlaisia: pieniä, kovia työhevosia, pehmeäaskelisia ratsuhevosia, nopeampia "juoksijoita" sekä muutama harva, erittäin arvostettu ja voimakas sotaratsu. Kun tuliaseista tuli yhä yleisempiä, raskaasti aseistettuja sotilaita ja heidän ratsujaan ei enää tarvittu. Espanjalaiset hevoset, kuten andalusianhevosen, fredriksborgin hevosen ja napolinhevosen esi-isät, olivat erityisen suosittuja Saksan aateliston keskuudessa 1700- ja 1800-luvuilla. Asukkaat siittivät näillä oreilla omia raskaampia tammojaan, luoden samalla perustan niin sanotuille barokkiroduille. Näin syntyivät pääasiassa tumman värityksen omaavat groningeninhevonen, friisiläinen, itäfriisinhevonen sekä oldenburginhevonen.

Hevosjalostus Itä-Friisiassa ja Oldenburgissa oli etupäässä aateliston vastuulla. Vuonna 1715 Itä-Friisian Prinssi Georg Albrecht hyväksyi tiukan käytännön potentiaalisten siitosorien arvioimisesta ja tapa levisi Oldenburgiin vuonna 1755, vaikkakin valtion valtuuttamien siitosorien tarkastukset tulivat käyttöön lähes 100 vuotta myöhemmin. Tulokset olivat erinomaisia: hevoset olivat kysyttyjä ja niitä vietiin vaunuhevosiksi. Kun kasvattajat Saksan Cellen valtionsiittolassa kehittelivät jalostetumpaa ratsuväen hevosta 1800-luvun tienoilla, Friisian soilla etsittiin suuria määriä clevelandinruunikoita ja jo sukupuuttoon kuolleita yorkshirenvaunuhevosia. Tulos oli vankka, hyväluonteinen ja raskas vaunuhevonen, joka muovautui osaksi vakaata tammakantaa 1750-luvun tienoilla. Oldenburginhevosen kasvattajat perustivat oman rekisterin vuonna 1861 ja itäfriisinhevosen kasvattajat tekivät saman vuonna 1869. Molemmat työskentelivät tiukoin vaatimuksin samojen kasvatustavoitteiden kanssa. Harvat kasvattajat kirjoittivat ylös sukutauluja ja vain kourallinen jalostusoreista sekä siitostammoista oli rekisteröity. Elegantin, raskaan vaunuhevosen kulta-aika sijoittui 1880-1920-lukujen väliin. Itäfriisinhevosen ja oldenburginhevosen jalostuksesta oli tullut varsin tuottoisaa. Vuosien 1870-1920 välillä kaksi kolmasosaa valtion jalostusoreista oli oldenburgeja. Hevosten väkiluku pelkästään Friisiassa ylitti 30 000, joista 40% oli 3-vuotiata tai nuorempia. Uusi jalostussuunta, jossa haettiin vahvaa, näyttävää ja raskasta hevosta "käytettäväksi sekä tyylikkäänä, korkea-askelisena vaunu- että työhevosena" oli hedelmällinen. Tarkastuskomissio etsi erityisesti erinomaista ravitekniikkaa omaavaa hevosta jalostusorivalikoimaan. Oldenburgissa jalostus Karossier-tyyppistä hevosta kohtaan kulminoitui anglo-normanniin, clevelandinruunikkoon sekä risteytettyyn hannoverinhevoseen. Jalostus oli edennyt niin hyvin, että huomattava määrä oldenburgeja lähetettiin Friisiaan. Pian kaikki itäfriisinhevosen orilinjat tähtäsivät uuteen jalostussuuntaan. Vuosi 1910 oli itäfriisinhevosen jalostuksen kultavuosi. Tällä tyypillä kuvailtiin olevan selkeät piirteet, vahva runko sekä ystävällinen ja ilmeikäs pää sekä "tietynlaista tyylikkyyttä koko olemuksessa". Vuonna 1911 todettiin näiden kolmen eri tyypin näyttäytyvän vuosi vuodelta uudelleen:

1) Hevonen samankaltainen kuin oldenburg; jalo, hyvähermoinen ja raskas Karossier-tyyppinen jolla rytmikäs käynti. Aavistuksen oldenburgia kuivempi.
2) Hevonen jossa viitteitä oldenbugista, joskaan sillä ei ole selkeitä piirteitä eikä kovin jalo. Yleinen, mutta massiivinen, lujatekoinen, kompakti ja vahva. Tällaiset orit olivat erinomaisia jalostusmateriaaleja työhevosiksi.
3) Elegantti, hyvätapainen hevonen, joka on vaikuttanut hannoverinhevoseen ja jossa hannoverinhevonen on enemmän tai vähemmän nähtävissä. Yleensä väritykseltään tyylikäs rautias ja on suhteellisen harvinainen.

Sota-aika

Ensimmäisen maailmansodan puhjettua luksushevosten markkinat muuttuivatkin sotahevosia suosiviksi. Autojen ja työkoneiden yleistyminen rajoitti hevosten roolia maatöissä ja kulkuvälineenä. Saksalaiset kylmäveriset olivat jo valmiiksi sopivia maatalouden uusiin vaatimuksiin ja itäfriisinhevosen piti todistaa omistavansa samat ominaisuudet. Yksi etu lämminverisissä oli niiden monipuolisuus. Vuosien 1908-1940 välillä itäfriisinhevosen säkäkorkeuden keskiarvo kasvoi 4 cm ja paino 630 kilosta 760 kiloon. Toisen maailmansodan loppupuolella hevoskasvatus Friisiassa ylsi ennennäkemöttämiin lukuihin, kun hevosista muodostui välttämättömiä apukäsiä maanviljelyyn.

Sodan jälkeen vuonna 1964 traktoreiden yleistyessä raskasrakenteisten puoliveristen jalostus romahti täysin. Suunta pysyi samana 1950- ja 1960-luvulla koko Saksan hevosjalostuksessa. Näinä vuosina lisääntynyt vapaa-aika merkitsi kuitenkin sitä, että hevoset löysivät pian uuden modernimman markkinaraon: vapaa-ajan ratsastuksen. Friisian hevoskasvattajat onnistuivat jalostamaan hevosiaan tähän suuntaan sopiviksi, luoden kevyemmän ratsuhevosen, joka säilytti silti samat hyväksi todetut piirteet, jotka olivat tehneet hevosesta aiemmin suositun. Itäfriisinhevosen kasvattajat pelkäsivät kuitenkin, että täysiveristen tuominen sukuun voisi heikentää itäfriisinhevosen miellyttävää luonnetta, joten jalostukseen otettiin mukaan arabianhevosia. Syntyneillä itäfriisinhevos-arabiristeytyksllä oli erinomainen luonne, kapasiteetti ja ratsastettavuus, mutta valitettavasti hevosmarkkinat suosivat kevyttä, eleganttia ja säkäkorkeudeltaan suurempaa ratsuhevosta. Itäfriisinhevos-arabiristeytykset olivat pienempiä kuin puoliveriset emänsä. Rajoittunut kilpailukyky koulu- ja esteratsastuksessa tiputti hevosen markkinoilta ja itäfriisinhevosen kohtalo vaikutti olevan tuomittu sukupuuttoon. Sillä välin oldenburginhevosta jalostettiin systemaattisesti uudenlaiseksi anglo-normanniorien avulla. Vaikka sama veri pysyi sukutaulussa, alt-oldenburgintammat eivät pystyneet tuottamaan orijälkeläisiä. Puhdasrotuiset itäfriisin-oldenburginhevosoriit korvattiin hannoverinhevosilla, trakehnereilla, täysiverisillä ja arabialaisilla. Vuonna 1967 71% alkuperäisistä tammoista pariutettiin ratsuhevosten kanssa. Itäfriisinhevostammat sallittiin hannoverinhevosen esikantakirjaan niiden tuotettua jalon puoliverivarsan, mutta ne eivät kelvanneet siitosorien emiksi. Vuonna 1975 itäfriisinhevosen kantakirjasta tuli hannoverinhevosen rotuyhdistyksen piirijärjestö. Tämän uuden jalostussuunnan hevosista tuli nykypäivän oldenburgeja.

Rodun elvyttäminen ja hevonen tänä päivänä

1980-luvun puoliväliin mennessä puhdasrotuisten itäfriisinhevostammojen kanta oli kutistunut kouralliseen alkuperäisestiä. Vuonna 1983 ryhmä rodun tukijoita muodostivat erityisen rotuyhdistyksen Weser-Emsin kantakirjan toimivallan alaisuuteen, hyväksyen mukaan jalostusoreja jotka olivat puoliksi hannovereja ja puoliksi itäfriisinhevosia tai alt-oldenburgeja. Koska tammat itsessään olivat kuitenkin risteytyksiä, syntyneet varsat eivät olleet tyypiltään toivotunlaisia ja lisäksi geenistö oli yksinkertaisesti liian pieni. Täydentääkseen geeniperimää kasvattajat etsivät talleja joissa itäfriisinhevosoriit/alt-oldenburginoriit olivat olleet sukupolvien ajan. Lisää hevosia tuli suuremmilta tukialueilta: raskaita sleesianhevosia Puolasta, Tanskan oldenburgeja sekä groningeninhevosia Alankomaista. Mutta Dr. Herta Steinerin, Moritzburgin valtionsiittolan tallimestarin vaivannäkö oli avaintekijä rodun pelastamisessa sukupuutolta. Hän puolusti viimeisimpiä jäljelle jääneitä raskaita puoliverisiä Saksissa ja Thüringenissa. Pian itäfriisinhevosen vanha tyyppi saatiin elvytettyä.

Vuoden 1995 jälkeen kaksi hollantilaista vaunuhevosoria on valittu mukaan jalostukseen tuomaan eleganssia ja reagointikykyä, joskin on hyvä huomata, että näillä jalostusoreilla on pääasiallisesti suvussa itäfriisinhevosta tai groningeninhevosta, eikä hackneyta. Itäfriisinhevosen rotuyhdistys Zuchtverband für das Ostfriesische und Alt-Oldenburger Pferd e.V. perustettiin 1986 ja se tunnustettiin itsenäiseksi järjestöksi vuonna 1988. Jalostustavoitteena on raskas, herkkä ja laadukas hevonen, joka on poikkeuksellisen hyväluonteinen. Ainutlaatuinen luonne onkin äärimmäisen tärkeä osa jalostusta. Tämän päivän jalostustavoite ylettyy takaisin ajanjaksoon kun hevonen oli raskas, tyylikäs ja näyttävä Karossier-tyyppinen hevonen.

Tänä päivänä jalostusohjelmassa on 20 hyväksyttyä jalostusoria sekä 160 siitostammaa. Itäfriisinhevosen kantakirja on osittain suljettu ja jalostuksessa käytetään puhdasrotuisia itäfriisinhevosia/alt-oldenburgeja, groningeninhevosia, saksin-thüringeninhevosia sekä sleesianhevosia. Jalostustavoitteena on monikäyttöinen, moitteeton ja tasapainoinen hevonen jolla on rauhallinen temperamentti. Haluttu hevonen on ruumiinrakenteeltaan vahva, sillä on rauhallinen ja seurallinen luonne, se hyödyntää rehun hyvin, sillä on korkea hedelmällisyys ja se soveltuu sekä ratsastukseen että valjakkoajoon. Käynnin ja ravin tulisi olla eteenpäinpyrkivää ja laajaliikkeistä, joista etenkin ravin rytmikästä ja lennokasta. Kolmen vuoden ikään mennessä hevosen säkäkorkeus tulisi olla 158-168 cm väliltä ja ensisijaisina väreinä ovat musta, mustanruunikko ja tummanruunikko, joskin ruunikkoa, rautiasta ja kimoakin esiintyy. Rotu esitetään näyttelyissä perinteisesti valkoisissa nahkasuitsissa ilman turpahihnaa. Rauhallisen luonteensa ansiosta itäfriisinhevonen sopii kilpaurheilun ohessa erinomaisesti myös harrastehevoseksi, poliisiratsuksi sekä terapiahevoseksi. Niitä käytetään edelleen myös metsätöissä ekologisuuden vuoksi. Itäfriisinhevonen soveltuu käytettäväksi hannoverin, irish sport horsen, westfalenin sekä maakohtaisten puoliveristen jalostukseen.
Lähde: Wikipedia

Rotustatistiikkaa

❯   Vuonna 2018 rekisterissä 28 hevosta
❯   Vuonna 2017 rekisterissä 10 hevosta
❯   Rekisteröidyistä hevosista 50% tammoja, 50% oreja ja 0% ruunia
❯   Rekisteröityjä kasvattajia 1 kpl

Perustuu VRL:n kasvattajahakuun sekä rotustatistiikkaan

Rotumääritelmä

❯   Säkäkorkeus 158-168 cm
❯   Sallitut värit: musta, ruunikon eri sävyt, rautias ja kimo
❯   Erittäin seurallinen ja hyväluonteinen
❯   Rakenteeltaan elegantti, syvä, tiivisrunkoinen, vahva takaosa
❯   Pää on ilmeikäs, silmät suuret ja ystävälliset
❯   Lihaksikas, keskipitkä ja hyvin muodostunut kaula
❯   Keskipitkä, vakaa ja joustava selkä
❯   Leveä lantio, lautaset lihaksikkaat ja aavistuksen kaltevat
❯   Suorat, vahvaluiset ja kuivat jalat
❯   Vahvat nivelet, hyvämuotoiset kaviot

Miksi itäfriisinhevonen?

Mikä tekee rodusta erityisen verrattuna muihin puoliverisiin?

Ihmisrakas luonne

Poikkeuksellisen hyväluonteinen ja
seurallinen hevonen. Tämä luonteenpiirre on äärimmäisen tärkeä osa jalostusta

Monikäyttöinen

Sopii kilpaurheilun ohella myös vapaa-ajan ratsastukseen, valjakkoajoon sekä
poliisi-, terapia- ja työhevoseksi

Uutta verta sukuun

Sopii hannoverin, irish sport horsen, westfalenin sekä maakohtaisten puoliveristen jalostukseen

Lorem

Auric Dressage

VRL-13872 | AURI5169
ingrid.virtuaali@gmail.com
Keskusta: Ingrid

Copyright © 2018 Auric Dressage
Photographs © Iris van Meijl Fotografie (with permission)
Franz Venhaus & Bob Haarmans, CC BY-ND 2.0

Virtuaalitalli ⋅ A SIM-game stable, nothing here is real