Auric Dressage

Rodun syntymästä ja historiasta

Oldenburgin kaupungin hevoset olivat keskiajalla kaikki samanlaisia: pieniä, kovia työhevosia, pehmeäaskelisia ratsuhevosia, nopeampia "juoksijoita" sekä muutama harva, erittäin arvostettu ja voimakas sotaratsu. Kun tuliaseista tuli yhä yleisempiä, raskaasti aseistettuja sotilaita ja heidän ratsujaan ei enää tarvittu. Espanjalaiset hevoset, kuten andalusianhevosen, fredriksborginhevosen ja napolinhevosen esi-isät, olivat erityisen suosittuja Saksan aateliston keskuudessa 1700- ja 1800-luvuilla. Asukkaat siittivät näillä oreilla omia raskaampia tammojaan, luoden samalla perustan niin sanotuille barokkiroduille. Näin syntyivät pääasiassa tumman värityksen omaavat groningeninhevonen, friisiläinen, itäfriisinhevonen sekä oldenburginhevonen.

Hevosjalostus Itä-Friisiassa ja Oldenburgissa oli etupäässä aateliston vastuulla. Vuonna 1715 Itä-Friisian Prinssi Georg Albrecht hyväksyi tiukan käytännön potentiaalisten siitosorien arvioimisesta ja tapa levisi Oldenburgiin vuonna 1755, vaikkakin valtion valtuuttamien siitosorien tarkastukset tulivat käyttöön lähes 100 vuotta myöhemmin. Tulokset olivat erinomaisia: hevoset olivat kysyttyjä ja niitä vietiin vaunuhevosiksi. Kun kasvattajat Saksan Cellen valtionsiittolassa kehittelivät jalostetumpaa ratsuväen hevosta 1800-luvun tienoilla, Friisian soilla etsittiin suuria määriä clevelandinruunikoita ja jo sukupuuttoon kuolleita yorkshirenvaunuhevosia. Tulos oli vankka, hyväluonteinen ja raskas vaunuhevonen, joka muovautui osaksi vakaata tammakantaa 1750-luvun tienoilla. Oldenburginhevosen kasvattajat perustivat oman rekisterin vuonna 1861 ja itäfriisinhevosen kasvattajat tekivät saman vuonna 1869. Molemmat työskentelivät tiukoin vaatimuksin samojen kasvatustavoitteiden kanssa. Harvat kasvattajat kirjoittivat ylös sukutauluja ja vain kourallinen jalostusoreista sekä siitostammoista oli rekisteröity. Elegantin, raskaan vaunuhevosen kulta-aika sijoittui 1880-1920-lukujen väliin. Itäfriisinhevosen ja oldenburginhevosen jalostuksesta oli tullut varsin tuottoisaa. Vuosien 1870-1920 välillä kaksi kolmasosaa valtion jalostusoreista oli oldenburgeja. Hevosten väkiluku pelkästään Friisiassa ylitti 30 000, joista 40% oli 3-vuotiata tai nuorempia. Uusi jalostussuunta, jossa haettiin vahvaa, näyttävää ja raskasta hevosta "käytettäväksi sekä tyylikkäänä, korkea-askelisena vaunu- että työhevosena" oli hedelmällinen. Tarkastuskomissio etsi erityisesti erinomaista ravitekniikkaa omaavaa hevosta jalostusorivalikoimaan. Oldenburgissa jalostus Karossier-tyyppistä hevosta kohtaan kulminoitui anglo-normanniin, clevelandinruunikkoon sekä risteytettyyn hannoverinhevoseen. Jalostus oli edennyt niin hyvin, että huomattava määrä oldenburgeja lähetettiin Friisiaan. Pian kaikki itäfriisinhevosen orilinjat tähtäsivät uuteen jalostussuuntaan. Vuosi 1910 oli itäfriisinhevosen jalostuksen kultavuosi. Tällä tyypillä kuvailtiin olevan selkeät piirteet, vahva runko sekä ystävällinen ja ilmeikäs pää sekä "tietynlaista tyylikkyyttä koko olemuksessa". Vuonna 1911 todettiin näiden kolmen eri tyypin näyttäytyvän vuosi vuodelta uudelleen:

1) Hevonen samankaltainen kuin oldenburg; jalo, hyvähermoinen ja raskas Karossier-tyyppinen jolla rytmikäs käynti. Aavistuksen oldenburgia kuivempi.
2) Hevonen jossa viitteitä oldenbugista, joskaan sillä ei ole selkeitä piirteitä eikä kovin jalo. Yleinen, mutta massiivinen, lujatekoinen, kompakti ja vahva. Tällaiset orit olivat erinomaisia jalostusmateriaaleja työhevosiksi.
3) Elegantti, hyvätapainen hevonen, joka on vaikuttanut hannoverinhevoseen ja jossa hannoverinhevonen on enemmän tai vähemmän nähtävissä. Yleensä väritykseltään tyylikäs rautias ja on suhteellisen harvinainen.

Sota-aika

Ensimmäisen maailmansodan puhjettua luksushevosten markkinat muuttuivatkin sotahevosia suosiviksi. Autojen ja työkoneiden yleistyminen rajoitti hevosten roolia maatöissä ja kulkuvälineenä. Saksalaiset kylmäveriset olivat jo valmiiksi sopivia maatalouden uusiin vaatimuksiin ja itäfriisinhevosen piti todistaa omistavansa samat ominaisuudet. Yksi etu lämminverisissä oli niiden monipuolisuus. Vuosien 1908-1940 välillä itäfriisinhevosen säkäkorkeuden keskiarvo kasvoi 4 cm ja paino 630 kilosta 760 kiloon. Toisen maailmansodan loppupuolella hevoskasvatus Friisiassa ylsi ennennäkemättömiin lukuihin, kun hevosista muodostui välttämättömiä apukäsiä maanviljelyyn.

Sodan jälkeen vuonna 1964 traktoreiden yleistyessä raskasrakenteisten puoliveristen jalostus romahti täysin. Suunta pysyi samana 1950- ja 1960-luvulla koko Saksan hevosjalostuksessa. Näinä vuosina lisääntynyt vapaa-aika merkitsi kuitenkin sitä, että hevoset löysivät pian uuden modernimman markkinaraon: vapaa-ajan ratsastuksen. Friisian hevoskasvattajat onnistuivat jalostamaan hevosiaan tähän suuntaan sopiviksi, luoden kevyemmän ratsuhevosen, joka säilytti silti samat hyväksi todetut piirteet, jotka olivat tehneet hevosesta aiemmin suositun. Itäfriisinhevosen kasvattajat pelkäsivät kuitenkin, että täysiveristen tuominen sukuun voisi heikentää itäfriisinhevosen miellyttävää luonnetta, joten jalostukseen otettiin mukaan arabianhevosia. Syntyneillä itäfriisinhevos-arabiristeytyksllä oli erinomainen luonne, kapasiteetti ja ratsastettavuus, mutta valitettavasti hevosmarkkinat suosivat kevyttä, eleganttia ja säkäkorkeudeltaan suurempaa ratsuhevosta. Itäfriisinhevos-arabiristeytykset olivat pienempiä kuin puoliveriset emänsä. Rajoittunut kilpailukyky koulu- ja esteratsastuksessa tiputti hevosen markkinoilta ja itäfriisinhevosen kohtalo vaikutti olevan tuomittu sukupuuttoon. Sillä välin oldenburginhevosta jalostettiin systemaattisesti uudenlaiseksi anglo-normanniorien avulla. Vaikka sama veri pysyi sukutaulussa, alt-oldenburgintammat eivät pystyneet tuottamaan orijälkeläisiä. Puhdasrotuiset itäfriisin-oldenburginhevosoriit korvattiin hannoverinhevosilla, trakehnereilla, täysiverisillä ja arabialaisilla. Vuonna 1967 71% alkuperäisistä tammoista pariutettiin ratsuhevosten kanssa. Itäfriisinhevostammat sallittiin hannoverinhevosen esikantakirjaan niiden tuotettua jalon puoliverivarsan, mutta ne eivät kelvanneet siitosorien emiksi. Vuonna 1975 itäfriisinhevosen kantakirjasta tuli hannoverinhevosen rotuyhdistyksen piirijärjestö. Tämän uuden jalostussuunnan hevosista tuli nykypäivän oldenburgeja.

Rodun elvyttäminen ja hevonen tänä päivänä

1980-luvun puoliväliin mennessä puhdasrotuisten itäfriisinhevostammojen kanta oli kutistunut kouralliseen alkuperäisestä. Vuonna 1983 ryhmä rodun tukijoita muodostivat erityisen rotuyhdistyksen Weser-Emsin kantakirjan toimivallan alaisuuteen, hyväksyen mukaan jalostusoreja jotka olivat puoliksi hannovereja ja puoliksi itäfriisinhevosia tai alt-oldenburgeja. Koska tammat itsessään olivat kuitenkin risteytyksiä, syntyneet varsat eivät olleet tyypiltään toivotunlaisia ja lisäksi geenistö oli yksinkertaisesti liian pieni. Täydentääkseen geeniperimää kasvattajat etsivät talleja joissa itäfriisinhevosoriit/alt-oldenburginoriit olivat olleet sukupolvien ajan. Lisää hevosia tuli suuremmilta tukialueilta: raskaita sleesianhevosia Puolasta, Tanskan oldenburgeja sekä groningeninhevosia Alankomaista. Mutta Moritzburgin valtionsiittolan tallimestarin, Dr. Herta Steinerin, vaivannäkö oli avaintekijä rodun pelastamisessa sukupuutolta. Hän puolusti viimeisimpiä jäljelle jääneitä raskaita puoliverisiä Saksissa ja Thüringenissa. Pian itäfriisinhevosen vanha tyyppi saatiin elvytettyä.

Vuoden 1995 jälkeen kaksi hollantilaista vaunuhevosoria on valittu mukaan jalostukseen tuomaan eleganssia ja reagointikykyä, joskin on hyvä huomata, että näillä jalostusoreilla on pääasiallisesti suvussa itäfriisinhevosta tai groningeninhevosta, eikä hackneyta. Itäfriisinhevosen rotuyhdistys Zuchtverband für das Ostfriesische und Alt-Oldenburger Pferd e.V. perustettiin 1986 ja se tunnustettiin itsenäiseksi järjestöksi vuonna 1988. Jalostustavoitteena on raskas, herkkä ja laadukas hevonen, joka on poikkeuksellisen hyväluonteinen. Ainutlaatuinen luonne onkin äärimmäisen tärkeä osa jalostusta. Tämän päivän jalostustavoite ylettyy takaisin ajanjaksoon kun hevonen oli raskas, tyylikäs ja näyttävä Karossier-tyyppinen hevonen.

Tänä päivänä jalostusohjelmassa on 26 hyväksyttyä jalostusoria sekä 173 siitostammaa (31.12.2018). Itäfriisinhevosen kantakirja on osittain suljettu. Jalostuksessa käytetään puhdasrotuisten itäfriisinhevosten/alt-oldenburgien lisäksi myös saksin-thüringenin raskaita puoliverisiä, sleesianhevosia, tanskalaisia oldenburgeja, groningeninhevosia sekä Dutch Harness Horsea. Jalostustavoitteena on monikäyttöinen, moitteeton ja tasapainoinen hevonen jolla on rauhallinen temperamentti. Haluttu hevonen on ruumiinrakenteeltaan vahva, sillä on rauhallinen ja seurallinen luonne, se hyödyntää rehun hyvin, sillä on korkea hedelmällisyys ja se soveltuu sekä ratsastukseen että valjakkoajoon. Käynnin ja ravin tulisi olla eteenpäinpyrkivää ja laajaliikkeistä, joista etenkin ravin rytmikästä ja lennokasta. Kolmen vuoden ikään mennessä hevosen säkäkorkeus tulisi olla 158-168 cm väliltä ja ensisijaisina väreinä ovat musta, mustanruunikko ja tummanruunikko, joskin ruunikkoa, rautiasta ja kimoakin esiintyy. Rotu esitetään näyttelyissä perinteisesti valkoisissa nahkasuitsissa ilman turpahihnaa. Rauhallisen luonteensa ansiosta itäfriisinhevonen sopii kilpaurheilun ohessa erinomaisesti myös harrastehevoseksi, poliisiratsuksi sekä terapiahevoseksi. Niitä käytetään edelleen myös metsätöissä ekologisuuden vuoksi. Itäfriisinhevonen soveltuu käytettäväksi hannoverin, irish sport horsen, westfalenin sekä niiden maakohtaisten puoliveristen jalostukseen, jotka hyväksyvät jalostusohjelmaansa saksalaisen ratsuhevosen.

Lähteet:
Wikipedia: Ostfriesen and Alt-Oldenburger
Itäfriisinhevosen ja Alt-Oldenburgin rotuyhdistys



Usein kysytyt kysymykset

Saan aika ajoin kysymyksiä uusilta rodun kasvattajilta tai itäfriisinhevosia omistavilta harrastajilta liittyen käytännön asioihin ja rodun fyysisiin ominaisuuksiin, joten olen päättänyt koota alle vastauksia yleisimpiin kysymyksiin sekä nopealukuisen tiivistelmän yleisistä ominaisuuksista. Toki jokainen harrastaja saa tehdä hevosestaan omanlaisen, eikä näiden ohjeiden ole millään tavalla tarkoitus tehdä jakoa "oikeiden ja väärien" itäfriisinhevosten välille, vaan helpottaa sekä itseäni sekä muita etsimästä ja jakamasta tietoa tästä harvinaisesta rodusta. Mikäli nämä eivät tarjoa vastausta sinua askarruttavaan kysymykseen, ota rohkeasti yhteyttä sähkäpostitse tai Keskustassa.

Minkälaisia kuvia itäfriisinhevoselle voi käyttää?
Reaalimaailmassa itäfriisinhevonen on muita puoliverisiä raskasrakenteisempi ja pienikokoisempi. Lähtökohtaisesti itäfriisinhevoselle voi käyttää normaalirakenteisen puoliverisen kuvia - mitä jykevärakenteisempi puoliverinen kuvassa on, sitä parempi. Hyvin kevytrakenteisen ja säkäkorkeudeltaan selkeästi korkean puoliverisen kuvia tulisi välttää, mikäli tavoitteena on realistinen hevonen.

Mikä on itäfriisinhevoselle realistinen koulutustaso?
On hyvä huomioida, että itäfriisinhevonen on jalostettu alunperin vaunu- ja työhevoseksi, jonka jälkeen sitä on muokattu vapaa-ajan ratsastukseen sopivaksi. Hevonen soveltuu lempeän ja sosiaalisen luonteensa vuoksi hyvin myös yleisratsuksi ratsastuskouluun, vikellykseen, matkaratsastukseen, terapiahevoseksi sekä poliisiratsuksi. Ratsusuunnalla hevonen sopii raskaan rakenteensa vuoksi rajallisesti kouluun ja rataesteille/kenttäratsastukseen/maastoesteille, se ei realistisesti kykene ratsusuunnalla vaikeimpiin luokkiin, mutta parhaimmat yksilöt kykenevät vaativalle tasolle. Tarkkoja maksimikapasiteettimääritelmiä en ole rodulle toistaiseksi löytänyt. Joitain groningeninhevosyksiläitä (rotua käytetään itäfriisinhevosjalostuksessa), mukaan lukien jalostukseen hyväksyttyjä oreja, kilpailee reaalimaailmassa kouluratsastuksessa Tanskan järjestelmässä Z-tasolla (vastaa suunnilleen USDF 4 -tasoa eli Suomessa suunnilleen Vaativa A -tasoa) ja jotkut yksilöt kilpailevat rataesteratsastuksessa 120 cm -korkeusluokassa, joskin tämä on vähemmän yleistä (Lähde: Wikipedia: Groningen horse). Tämän pohjalta voisin arvioida itäfriisinhevosen realistisen maksimikapasiteetin jotakuinkiin seuraavasti:

Kouluratsastus: Vaativa A
Rataesteratsastus: 120 cm
Kenttäratsastus: CCI/CIC2 / Pitkä CCI/CIC2 (Helppo A, re 120cm, me 115cm, (14-18km))
Valjakkoajo: Vaikea
Työajo: Kaikki luokat (pl. juoksukoe)

Onko Itäfriisinhevoselle nimeämissääntöä?
Kyllä on. Orivarsat nimetään isän nimen alkukirjaimen mukaan ja tammavarsat emän alkukirjaimen mukaan.

Itäfriisinhevonen

engl. East Friesian (horse) / Ostfriesen
saks. Ostfriesische
Lyhenne: itäfr (saks. of)

Tyyppi: Lämminverinen, melko raskas
(saksalainen ratsuhevonen)
Kotimaa: Saksa, tarkemmin Luoteis-Saksa, Itä-Friisia
Käyttö: Vaunu-, työ- ja ratsuhevonen
Tunnusomaista: Erityisen lempeä ja seurallinen luonne, joka on äärimmäisen tärkeä osa jalostusta
Rotuyhdistys: Zuchtverband für das Ostfriesische und Alt-Oldenburger Pferd e.V.

Geeniperimä: Jalostukseen hyväksytyillä oreilla tulee olla suvussaan vähintään 50%, mutta enintään 75% itäfriisinhevosta/alt-oldenburgia. Jalostukseen hyväksytyillä tammoilla tulee olla suvussaan vähintään 50% itäfriisinhevosta/alt-oldenburgia
Säkäkorkeus: 158-168 cm (3 vuoden ikään mennessä)
Väritys: Yksivärinen. Musta, mustanruunikko ja tummanruunikko selkeästi yleisimmät, ruunikko, rautias ja kimo harvinaisempia. Erikoisvärit tai kirjavuus ei sallittu.

Jalostukseen sallitut rodut:
itäfriisinhevonen/alt-oldenburg
saksin-thüringenin raskas puoliverinen
sleesianhevonen
tanskalainen oldenburg
groningeninhevonen
gelderlandinhevonen
Dutch Harness Horse

Sallittu seuraavien rotujen jalostukseen:
hannover
irish sport horse
westfalen
sekä ne puoliveriset, jotka hyväksyvät jalostusohjelmaansa saksalaisen ratsuhevosen

Rotustatistiikkaa

❯   Vuonna 2019 rekisterissä 56 hevosta
❯   Vuonna 2018 rekisterissä 45 hevosta
❯   Vuonna 2017 rekisterissä 10 hevosta
❯   Rekisteröidyistä hevosista 50% tammoja, 48% oreja ja 2% ruunia
❯   Rekisteröityjä kasvattajia 2 kpl

Perustuu VRL:n kasvattajahakuun sekä rotustatistiikkaan